Levyosiot tarkoittavat levyn jakamista osiin. Jokainen osa on jaon jälkeen riippumaton muista. Tätä voi verrata seinien pystyttämiseen talossa; jos lisäät huonekaluja yhteen huoneeseen se ei vaikuta muihin huoneisiin.
Mikäli koneessasi on jo käyttöjärjestelmä (Windows95, Windows NT, OS/2, MacOS, Solaris, FreeBSD) ja haluat tunkea Linuxin samalle kiintolevylle, joudut luultavasti tekemään levyosiot (disk partitions) uudestaan. Yleisesti ottaen, mikäli muutetaan levyosiota jossa jo on tiedostojärjestelmä, tuhotaan samalla kaikki levyosiolla ollut tieto. Tästä syystä pitäisi aina tehdä varmuuskopio ennen kuin levyosioihin kosketaan. Käytetään taas vertausta talosta ja seinistä: jos siirrät seinää, kantaisit varmaan kaikki huonekalut pois tieltä ettet riko niitä (tai seinää). Kaikeksi onneksi on vaihtoehto joka sopii eräille käyttäjille; katso Uudelleenosiointi DOS:sta, Win-32:sta tai OS/2:sta hävittämättä tietoa, Kohta 4.7.
GNU/Linux tarvitsee ainakin yhden levyosion itselleen. Yhdessä levyosiossa voi olla koko käyttöjärjestelmä, sovellukset ja henkilökohtaiset tiedostot. Useimpien mielestä myös sivutus-osio (swap)[5] on välttämätön, vaikka tämä ei välttämättä pidäkään paikkaansa. "Swap" on käyttöjärjestelmän työtilaa, sen avulla järjestelmä voi käyttää halpaa levytila "näennäismuistina" (virtual memory). Sijoittamalla sivutusalueen omaan levyosioonsa Linux voi käyttää sitä huomattavasti tehokkaammin (on mahdollista pakottaa Linux käyttämään tavallista tiedostoa sivutusalueena, mutta sitä ei suositella).
Useimmat haluavat kuitenkin GNU/Linux:lle enemmän kuin pienimmän mahdollisen määrän levyosioita. On kaksi syytä jakaa tiedostojärjestelmä useaan pienempään levyosioon. Ensimmäinen on turvallisuus. Jos tiedostojärjestelmä sattuu turmeltumaan, vaikutus yleensä rajoittuu yhteen levyosioon. Näin ollen pitää korvata (varmuuskopioilta joita olet huolellisesti tehnyt) vain osa järjestelmästä. Ainakin on syytä harkita juuriosion "root partition" luomista. Tässä osiossa on järjestelmän välttämättömimmät osat. Mikäli mitkä muut osiot tahansa turmeltuvat, voit silti käynnistää GNU/Linuxin korjataksesi järjestelmän. Näin voi välttää järjestelmän asentamisen alusta alkaen.
Toinen syy on yleensä tärkeämpi yrityskäytössä, mutta on enemmänkin
riippuvainen koneen käyttötarkoituksesta. Olettakaamme jonkin ohjelman
pillastuvan ja ryhtyvän täyttämään levyä. Mikäli ongelman
aiheuttavalla prosessilla on pääkäyttäjän oikeudet (root privileges,
järjestelmä varaa osan levystä vain pääkäyttäjälle), voi levy äkkiä
täyttyä. Tämä ei ole hyvä juttu, koska käyttöjärjestelmän on
käytettävä tiedostoja (sivutusalueen lisäksi) moneen
tarkoitukseen. Pulma ei edes välttämättä ole paikallista
alkuperää. Esimerkiksi roskaposti (spam) voi helpostikin
täyttää levyosion. Käyttämällä useita levyosioita suojataan
järjestelmä monilta tämänkaltaisilta ongelmilta. Jos käytetään
sähköpostia vielä esimerkkinä, sijoittamalla
/var/spool/mail omalle levyosiolleen suurin osa
järjestelmästä toimii roskapostista huolimatta.
Vielä yksi syy koskee niitä, jolla on iso IDE levy, eikä käytetä LBA:ta (Linear Block Addressing) eikä "overlay drivers":eja (joskus kiintolevyn valmistajan toimittamia). Tässä tapauksessa on juuriosio sijoitettava levyn 1024 ensimmäiseen sylinteriin (yleensä noin ensimmäiset 524 Megatavua).
Ainoa oikeasti harmillinen piirre useiden levyosioiden käytössä on, että etukäteen on vaikea tietää mitkä tarpeet ovat. Mikäli levyosio on liian pieni on joko asennettava järjestelmä uudestaan tai jatkuvasti siirreltävä tiedostoja jotta liian pieneen osioon saadaan tilaa. Toisaalta, mikäli levyosio on liian iso, menee hukkaan levytilaa jota voitaisiin käyttää muualla. Levy on nykyään halpaa, mutta miksi viskoa rahaa menemään?
On tärkeää päättää minkälaista laitteistoa olet tekemässä. Tästä määräytyy levytilan tarve ja se miten kiintolevyjen osiot kannattaa tehdä.
Debian tarjoaa muutaman oletusarvoisen "malliasennuksen" ("Profile", katso Valitse malliasennnus, Kohta 7.23) helpottamaan valintaa. Malliasennukset ovat ohjelmapakettien joukkoja. Joukkoon kuuluvat ohjelmapaketit merkitään automaattisesti asennettaviksi.
Jokaiseen yksittäiseen malliasennukseen liittyy valmiiksi asennetun järjestelmän koko. Vaikka et käyttäisikään näitä malliasennuksia, ovat edempänä esitetyt tiedot tärkeitä antamaan osviittaa levyosioiden koosta.
Seuraavat ovat joitakin malliasennuksista (tai itse keksittyjä) kokoineen:
Muista etteivät yllä mainitut levytilan käytöt huomioi muita
tiedostoja joita yleensä koneissa on, kuten käyttäjien tiedostot,
sähköpostit ja muu data. On parasta varata levytilaa runsaasti omille
tiedostoille ja datalle. Erityisesti Debianin /var-osio
sisältää paljon tilatietoa. dpkg-tiedostot (tieto
kaikista asennetuista paketeista) voivat helposti viedä 20MB; logit ja
muut huomioiden pitäisi varata ainakin 50MB /var:lle.
PC:n BIOS asettaa yleensä lisärajoituksia kiintolevyn
osiointiin. Levyn "primary" ja "logical" -osoiden määrä on
rajoitettu. Lisäksi BIOS voi tehdä käynnistyksen vain tietyistä
levyn kohdista. Lisätietoa löytyy Linux Partition HOWTO:sta, mutta
tässä osassa on suppea katsaus, jonka tarkoituksena on auttaa
suunnittelemaan useimmat tilanteet.
"Primary" -levyosiot ovat PC-levyjen alkuperäinen osiointitapa. Niitä voi kuitenkin olla vain neljä. Tämän rajoituksen kiertämiseen keksittiin "extended" eli "logical" osiot. Määrittelemällä yksi primary-osio extended-osioksi, voidaan tuolle osiolle varattu levytila jakaa edelleen loogisiin osioihin. Loogisten levyosioiden määrää ei ole rajoitettu, mutta levyä kohti voi olla vain yksi extended-osio.
Linux rajoittaa levyosioiden määrän viiteentoista SCSI-levyä kohti (3 käytettävissä olevaa primary-osiota, 12 loogista osiota) ja 63:een IDE-levyllä (3 käytettävissä olevaa primary-osiota, 60 loogista osiota).
Viimeinen PC:n BIOS:sta tiedettävä asia on, että käynnistysosio, eli osio jossa käyttöjärjestelmän ytimen "image" on, on oltava kokonaan levyn ensimmäisten 1024 sylinterin alueella. Koska juuriosio on yleensä myös käynnistysosio, on varmistuttava juuriosion mahtuvan ensimmäisiin 1024:ään sylinteriin.
Isoilla levyillä voi joutua käyttämään BIOS:ssa asetettavia
sylinteriosoituksen muunnoksia, kuten LBA. Enemmän tietoa suurien
levyjen käytöstä löytyy Large Disk HOWTO:sta. Jos käytetään sylinteriosoituksen muunnoksia, on
käynnistysosion mahduttava muunnettujen 1024:n
sylinterin alueelle.
Linuxin levyjen ja levyosioiden nimet ovat erilaiset kuin muissa käyttöjärjestelmissä. Levyosioita tehtäessä on tiedettävä Linuxin käyttämät nimet. Tässä on nimeämiskäytännön perusteet:
/dev/fd0.
/dev/fd1
/dev/sda.
/dev/sdb ja niin edelleen.
/dev/scd0,
tunnetaan myös nimellä /dev/sr0
/dev/hda
/dev/hdb
/dev/hdc ja /dev/hdd. Uusissa
IDE-ohjaimissa saattaa olla kaksi kanavaa, jolloin ne toimivat kuin
kaksi ohjainta.
/dev/xda.
/dev/xdb.
Kunkin levyn osioihin viitataan lisäämällä kymmenjärjestelmän
numero levy nimeen: /dev/sda1 ja /dev/sda2
tarkoittavat ensimmäistä ja toista levyosiota järjestelmän
ensimmäisellä SCSI-levyllä.
Tässä esimerkki elävästä elämästä. Olettakaamme järjestelmässä
olevan 2 SCSI-levyä, yksi SCSI-osoitteessa (SCSI ID) 2 ja toinen
SCSI-osoitteessa 4. Ensimmäinen levy (osoitteessa 2) on siten
nimeltään sda ja toinen sdb. Jos
sda -levyllä on 5 levyosiota (2 primary ja 3 logical), ne
ovat nimeltään sda1, sda2,
sda5, sda6 ja sda7 (koska
loogisten osioiden numerointi alkaa 5:stä). Samalla tavalla nimetään
sdb -levy ja sen osiot.
Huomaa: mikäli on kaksi SCSI-ohjainta (SCSI host bus adapters), levyjen järjestys saattaa olla sekava. Paras ratkaisu tässä tapauksessa on katsoa käynnistyksen ilmoituksia, olettaen että tiedät levyjen mallit.
Linux nimeää "primary" levyosiot levyn nimellä johon lisätään
numerot yhdestä neljään. Esimerkiksi ensimmäinen "primary" osio
ensimmäisellä IDE levyllä on /dev/hda1. Loogiset osiot
numeroidaan alkaen 5:stä, jolloin ensimmäinen looginen osio samalla
levyllä on /dev/hda5. Muista että extended-osio, eli se
primary-osio joka sisältää loogiset osiot, ei itse ole
käyttökelpoinen.
Kuten edellä kuvattiin, kannattaisi ehdottomasti olla erillinen
pieni juuriosio ja suurempi /usr levyosio, mikäli levyllä
vain on tilaa. Esimerkkejä on edempänä. Useimmille käyttäjille riittää
aluksi mainitut kaksi levyosiota, erityisesti mikäli käytössä on yksi
pieni levy, koska jakaminen useisiin osioihin saattaa tuhlata tilaa.
Joissakin tapauksissa saatetaan tarvita erillinen
/usr/local -osio mikäli on aikomus asentaa useita
ohjelmia jotka eivät tule Debian levitysversion mukana. Mikäli
koneesta tulee sähköpostipalvelin, saattaa olla tarpeen luoda
/var/spool/mail erillisenä osiona. Usein on hyvä ajatus
sijoittaa /tmp omalle levyosiolleen, esimerkiksi 20 tai
32MB kokoisena. Mikäli asennat palvelinkonetta jossa on paljon
käyttäjätunnuksia, on erillinen iso /home osio yleensä
eduksi. Ylipäätään levyosiot vaihtelevat konekohtaisesti
käyttötarkoituksesta riippuen.
Hyvin monimutkaisiin tilanteisiin on syytä lukea Multi Disk HOWTO. Tuo ohje sisältää
yksityiskohtaista tieto joka enimmäkseen kiinnostanee
Internetpalveluntarjoajia ja palvelinkoneiden pystyttäjiä.
Mitä tulee sivutus-osion kokoon, asiasta ollaan montaa mieltä. Yksi peukalosääntö joka toimii hyvin on käyttää sivutukseen yhtä paljon levytilaa kuin on keskusmuistia, vaikkakaan ei taida olla hyötyä yli 64MB:n sivutus-osiosta useimmisssa käyttötarkoituksissa. Se ei myöskään pitäisi olla pienempi kuin 16MB useimmissa tapauksissa. Näihin sääntöihin on tietysti poikkeuksia. Mikäli yrität ratkaista 10000 yhtälön yhtälöryhmää koneessa jossa on 256MB keskusmuistia, saatat tarvita Gigatavun verran (tai enemmänkin) sivutustilaa.
Huomaa että Linux käyttämälläsi laitearkkitehtuurilla käyttää
enintään 128 megatavua yhdessä sivutus-osiossa. Voit
kuitenkin tehdä useita osioita ja muokata /etc/fstab
-tiedostoa asennuksen jälkeen saadaksesi enemmän kuin 128
megatavua sivutustilaa. Mikäli sivutustilan tarve on näin
suuri, pitäisi luultavasti pyrkiä jakamaan sivutustila eri
levyille. Voit myös kokeilla uudempia Linux ytimiä (ydin 2.2 ja
uudemmat), joissa tätä rajoitusta on lievennetty (ole kuitenkin
varovainen, uusi ydin saattaa edellyttää muita muutoksia
järjestelmässäsi).
Esimerkiksi kirjoittajan kotikoneessa on 32MB keskusmuistia ja
1,7GB:n IDE-levy /dev/hda. 500MB:n DOS osio on
/dev/hda1 (olisi pitänyt pistää 200MB kun ei sitä koskaan
käytetä)[Joo joo, niin ne kaikki sanoo. Suom. huom.]. 32MB:n
sivutus-osio on /dev/hda3 ja loput (noin 1,2GB
/dev/hda2) on Linux osiota.
Levyosiot voi tehdä joko ennen Debianin asennusta tai asennuksen aikana. Mikäli koneessa käytetään vain Debiania, pitäisi levyosiot tehdä asennuksen yhteydessä (``Tee levyosiot'', Kohta 7.6). Mikäli koneessa on enemmän kuin yksi käyttöjärjestelmä, pitäisi yleensä tehdä kunkin käyttöjärjestelmän levyosiot käyttöjärjestelmän omilla työkaluilla.
Mikäli käsittelet kiintolevyllä jo olevia FAT tai NTFS -osioita, suositellaan käytettäväksi joko alla olevaa tapaa tai Windowsin tai DOS:n omia työkaluja. Muuten ei ole tarpeen tehdä levyosioita DOS:sta tai Windows:sta; Linuxin työkalut levyosoiden tekoon tekevät yleensä parempaa jälkeä.
Yleisimpiä asennuksia on koneeseen jossa jo on DOS (mukaanlukien Windows 3.1), Win-32 (kuten Windows 95, 98 tai NT), tai OS/2 ja halutaan asentaa Debian samalle levylle hävittämättä näitä muita käyttöjärjestelmiä. Kuten Taustaa, Kohta 4.1:ssa selitettiin, olemassaolevan levyosion koon pienentäminen lähes varmasti turmelee osiossa olevan datan mikäli asianmukaisia varotoimenpiteitä ei ole tehty. Tässä kuvattu tapa, vaikkakaan sen ei taata suojelevan tiedostojasi, toimii käytännössä erittäin hyvin. Varmuuden vuoksi pitäisi tehdä varmuuskopio.
Ennen tämän pidemmälle menemistä pitäisi olla päätettynä miten levy jaetaan osioihin. Tämän osan menetelmä vain jakaa osion kahteen osaan. Yhdessä on alkuperäinen käyttöjärjestelmä ja toista käytetään Debianissa. Debianin asennuksen aikana on mahdollisuus käyttää Debian-osiota halutulla tavalla, t.s. sivutukseen tai tiedostojärjestelmään.
Ajatuksena on siirtää kaikki levyosiolla oleva data osion alkuun ennen osioiden muuttamista, jotta mitään ei häviäisi. On tärkeää tehdä mahdollisimman vähän datan siirron ja levyosioiden muuttamisen välillä, jotta mitään tiedostoa ei kirjoitettaisi levyosion loppuosaan koska tämä pienentää levytilaa joka voidaan osiosta ottaa.
Ensimmäiseksi tarvitaan fips joka on saatavilla
tools/-hakemistosta lähimmästä Debian
tiedostopalvelimesta tai sen kopiosta (mirror). Pura
pakattu tiedosto unzip-ohjelmalla ja kopioi tiedostot
RESTORRB.EXE, FIPS.EXE ja
ERRORS.TXT käynnistyslevykkeelle. Käynnistyslevykkeen voi
tehdä DOS:ssa komennolla sys a:. fips:n mukana
tulee erittäin hyvät käyttöohjeet jotka halunnet lukea. Aivan varmasti
joudut lukemaat käyttöohjeet jos käytät levyn pakkausta tai "disk
manageria" FIXME: mikä on disk manager?. Tee levyke ja lue
käyttöohjeet ennen kuin eheytät levyn
(defragment).
Seuraavaksi on kaikki data siirrettävä levyosion
alkuun. defrag, joka on mukana DOS 6.0:ssa ja
myöhemmissä, tekee tämän helposti. Katso fips:n
käyttöohjeesta muita ohjelmia jotka osaavat tehdä tämän saman. Huomaa,
että mikäli sinulla on Windows 95, on defrag ajettava
sieltä, koska DOS ei ymmärrä FAT32:n levytilanvaraustaulukoita joita
joskus käytetään Windows 95:ssä ja myöhemmissä.
Kun defragment tai vastaava on ajettu (mikä voi kestää
kauan isolla levyllä), tee uudelleenkäynnistys tekemälläsi
fips-levykkeellä. Anna komento a:\fips ja seuraa
ohjeita (jotka ovat englanniksi).
Huomaa että levyosioiden hallintaohjelmia (partition managers) on
useita, mikäli fips ei pelitä sinun tapauksessasi.
Mikäli Linux työkaluilla tehdään DOS-levyosioita tai muutetaan
DOS-osioiden kokoa, on usein ollut ongelmia näin tehtyjä FAT-osioita
käytettäessä. On raportoitu esimerkiksi hitaudesta, jatkuvista
ongelmista scandisk:n kanssa tai muista kummallisista
virheista DOS:ssa tai Windows:ssa.
Ilmeisesti on hyvä ajatus kirjoittaa muutaman ensimmäinen sektori
täyteen nollaa aina kun tehdään tai muutetaan DOS:n käyttöön tuleva
levyosiota. Tee tämä ennen kuin suoritat DOS:n
format-komennon, Linuxista:
dd if=/dev/zero of=/dev/hdXX bs=512 count=4
tapio.lehtonen@iki.fiajk@debian.org